Siinä kysymys, jota olen miettinyt paljonkin kaiken muun ohessa viime aikoina. Olen miettinyt asiaa niin itseni kuin exänikin kannalta, sillä laukaiseva tekijä pohdinnoilleni oli kyseinen ero. Niin, kyllä, hänellä oli jo toinen, tuttu ja turvallinen pässi aidan toisella puolen valmiina hyödynnettäväksi tarpeen niin vaatiessa.

Onpahan toki niinkin, että koko joukon virheitä suhteemme aikana tein - tai oikeastaan jo hyvin paljon ennen sitä. Mutta ne asiat olkoon myöhemmän vuodatukseni aihe. Tämän vuodatuksen aihe käsitelköön enempi kyseistä parisuhdetta ja sen onnetonta päätöstä. Vaikka virheeni tein, perin pahojakin sellaisia, niin silti koen, ettei mikään olisi estänyt selvittämästä asioita ihan puhumalla. Jälkimaku suhteemme päätyttyä oli (ja on edelleenkin jossain määrin) katkera, koska siihenhän exäni ei puolestaan kyennyt. Ei, vaikka sitä alunpitäenkin toivoin. Nyt jäi vain käsitys, että hän halusi miellyttää mua niin paljon, ettei uskaltanut sanoa oikeita mielipiteitään. Teeskenteli vain jotain muuta kuin olikaan. Miksikös? Rakkaudesta oletettavasti. Unohti vain sen, etten mä teeskentelijää hakenut...

Hänen ratkaisunsa oli pettäminen. Kun hän pari päivää tapahtuneen jälkeen puhkesi kyyneliin ja selitti haluavansa erota (mainitsematta pettämisestä sanallakaan edes asiaa suoraan kysyessäni), vaistosin kyllä tapahtuneen. Ensin ajattelinkin, että hyvä niin, että erotaan. Alun alkaenkin oli sovittu, että jos jotain tuollaista sattuu niin siitä kerrotaan ja erotaan. Mutta hän ei kertonut todellista syytä, joten seuraavana päivänä aloin jo epäillä omia vaistojani, painoin asian mielestäni ja yritin uskoa hänestä hyvää. Halusin oikeasti alkaa korjaamaan aiempia virheitäni ja olemaan tosissani parisuhteessamme. En vain tiennyt, että se oli todellakin jo liian myöhäistä.

Kun mainitsin, että halusin oikeasti alkaa olemaan tosissani parisuhteessamme, tarkoitan sitä todella. Siihen asti olin kantanut vahvasti mukanani menneisyyteni haamuja ja ollut hyvin varuillani suhteessamme. Olin koko ajan kahden vaiheilla jatkaako vaiko ei. Siksipä erosimmekin useamman kerran yhteisen taipaleemme aikana. Nyt aloin tehdä vihdoin selkeää päätöstä omalta osaltani. Ainoa vain, että se oli jo myöhäistä. Mutta olihan tuossa tietty hänelle riittävästi jo syytä haaveilla vehreämmästä laitumesta... haaveilinhan siitä itsekin selkeästi.

Mä olen kontrolloiva persoona - en mikään helppo ihminen, kun sille päälle satun. En mä sitä tietoisesti tee, enkä kenellekään pahaa tarkoita, mutta luonne on niin vahva, että se tulee ikään kuin varkain. Mutta siltikin olen valmis kuuntelemaan, jos joku osoittaa näkemykseni vääräksi. Näitä asioita jouduin suurelta osin suhteessamme miettimään itse ja tekemään muutoksia suhtautumisessani sitä kautta. Pääosin palaute toiselta osapuolelta jäi saamatta, joten enpä kyennyt näkemään niiltä osin asioita toisin. Varmasti ne asiat ovat kasautuneet ja kasautuneet eikä sekään ole tehnyt kovin houkuttelevaksi jatkaa yhdessä...

Väkivaltaankin sorruin pariin otteeseen. Niitä tilanteita ehdottomasti kadun enkä hyväksy itsekään. Positiivisena puolena näen niiden vähyyden (pari kertaa koko suhteemme aikana) ja sen, että ne jäivät kuitenkin fyysisesti pieniksi teoiksi. Enkä halua vähätellä niiden merkitystä, varmasti henkinen vaikutus oli paljonkin kovempi. Siitäkin olen tyytyväinen, että nekin olivat jääneet suhteestamme pois jo paria vuotta aiemmin. "Arvet" eivät ehkä parane tosin koskaan.

Näiden kaikkien yksityiskohtien perusteella on tietty helppo ymmärtää hänen valintaansa. Siltikin koen, että olisi asioista pitänyt puhua ensin. Selvittää, onko edellytykset jatkaa vaiko ei eikä tehdä hätiköityjä tekoja, jotka vain pahentavat asiaa. Siitä koen olevani katkera. Yritin toki selvittää asioita eron yhteydessä, mutta se oli toki täysin myöhäistä. Ehkäpä niitä asioita ei koskaan enää saa selvitettyäkään.

Edellä mainituista asioista syyllistin itseäni ensin, kunnes tajusin, etten siltikään ole (ainoa) syypää eroomme. Kun aloin miettimään tarkemmin exäni vaikuttimia havaitsin, että hän oli ajautunut siihen samaan kriisiin, mihin itsekin ajauduin jo vuosia aiemmin. Siitä kertonen tuonnempana enemmän. Mutta luulen exäni lähteneen etsimään enimmäkseen itseään. Sitä mitä haluaa elämältään ja kokemaan erilaiset vaihtoehdot. Mä olin tarjonnut yhden, mutta entäpä jos ruoho sittenkin olisi vihreämpää aidan toisella puolella? Ensin kokeiltiin moniongelmainen narkkari, mutta se tarina ei syystä tai toisesta ottanutkaan onnistuakseen. Voi sitä epätoivoista yritystä, mitä siihen on täytynyt sisältyä ja siltikään homma ei edennyt... Seuraavaksi pitkäaikainen kaveri, joka oli jo vuosia ruikuttanut hänen peräänsä. Pakkohan sekin olisi nyt kokeilla... Mitähän lienee seuraavaksi?

Hänen itsetuntonsa on alhainen, hakee jatkuvasti hyväksyntää, pitää enemmän eläimistä kuin ihmisistä, hakee ihastumista, on lapsellinen... Dingdingding! Miksei mun hälytyskelloni soineet jo heti alkuunsa? Aivan, koska en itsekään tiennyt mitä täsmälleen halusin. Kuljin pitkän tien vastaavasti etsiessäni itseäni ja sain aikaan paljon tuhoa, josta olen huomattavasti enemmän rikki kuin tästä päättyneestä suhteesta. Ainoa lohtuni on se, että olen sen tien nyt kulkenut... Enää en toimi hetkellisen huuman sokaisemana - olen sitä jo aivan liikaakin tehnyt - vaan selvitän pöytäni kaikesta ja jatkan elämääni tasapainoisempana kuin koskaan. Oma itsetuntoni on vain vahvistunut näistä kokemuksista ja se kyllä välistä pelottaa itseänikin...

Ja kyllä, mä edelleen rakastan exääni... tai kenties sitä valheellista kuvaa, jonka hänestä sain. Se ei vain enää riitä...